Perhosmies

“Mä näin sen taas! Se oli siin ympyrätalon pysäkil.”
“Ja taas se” Toinen nosti oikean etusormen ohimolleen ja laski hitaasti peukalonsa “PLOP! ja…”
“Shh, älä”

Kummatkin nauroivat ääneen. Seurasin hieman häpeillen kuvankauniin näytelmän siirtymistä tiskille tilaamaan tee kuppeihin täytettä. Ääni pääni sisällä muistutti kuitenkin sopimattoman riisuvista katseista ja tutkin päätettäni täysin unohtaen että tässä kahvilassa se tarkoittaa kuuntelijaa.

“Moi, mä oon Mira.”
Nostin katseeni hitaan hämmentyneesti. Silmieni ymmärtäessä näkemänsä, jokainen synapsi säpsähti hereille. Mikään aikaisempi kokemus ei kuitenkaan valmenna vastaamaan kasvoille jotka hymyllään, riisuu kaikista aseista.

“Ömm, Ee, Eero , se on siis nimi, mun nimi, siis, moi Mira.”
Änkytin ja yritin hymyillä.
“Haittaaks jos kuuntelisit yhen jutun ja sanoisit mitä oot siitä mieltä, tarvittais puolueeton mielipide ja vaikutat harmittomalta.”
Nyökkäsin, humaltuen Miran olemuksesta, sisälläni kuohuva tunne oli kuin kevään ensimmäinen lämmin tuulahdus tai vastaleikatun ruohon tuoksu.

“Tää on Anna”, Mira sanoi viittoen Annan istumaan toiselle puolelle pöytää. Häkellyin huomatessani että tarunhohtoisen kauniita ilmestyksiä oli nyt kaksi. Vaalea Anna, mustassa nahkamekossa ja kiiltävissä korkokengissä viereeni materialisoitunut antoisan kaula-aukon hyvin täyttävä hedelmällisyyden jumalatar ja tumma Mira lähes hengityksen ohuessa valkoisessa kesämekossa joka verhosi kaiken antaen kuitenkin juuri tarpeeksi tilaa mielikuvitukselle, ying ja yang ruumiillistuneena.

Hetkessä oli jotain taianomaista, kahvilan valot vaikuttivat himmenevän samalla kuin ikkunasta tulviva auringonvalo hennosti syleili nyt yhtäkkiä niin viattoman oloista parivaljakkoa.
“Mikä juttu?”, kysyin aidosti kiinnostuneena.

Anna tuijotti pitkään teekuppiin, kunnes sanoi “Tiedän että et välttämättä usko tätä, mut se on tapahtunut nyt useemman kerran”. Hän pyöritti lusikkaa kupissaan ja jatkoi, ”se vaan seisoo siinä”. ”Sama mies, mut eri-ikäisenä, ja eri vaatteissa”, ”sen katse saa tuntemaan et kaikki on ok, tulee lämmin tunne, sellanen ku joku halais sisältäpäin” hän huokasi maailman paino harteillaan. ”Sit se hymyilee, ja maailma pysähtyy, kaikki muu katoo”. Ujo ääni lähes murtui hänen jatkaessaan, ”sit se nostaa etusormen ohimolleen, laskee peukalonsa ja purkautuu lankakerän tavoin perhosiksi”, ”ensin pienenä ja värikkäänä suihkuna jota pelästyin aluksi vereksi, sen jälkeen hitaasti kiihtyvään tahtiin toinen toistaan kauniimpana väriloistona kunnes jäljelle jää enää kengän muodossa oleva kasa vihreää sammalta”.

“Perhosmies” Sanoin, “pidän siitä” ja nostin etusormen kohti ohimoani.

2 thoughts on “Perhosmies

Leave a Reply